Itse olen aina ollut arka, joten sainpa estepelonkin kehiteltyä, jonka seurauksena olin monta vuotta hyppäämättä. Puomien yli ravaaminenkin pelotti ja jos ratsastustunnille mentäessä kentällä oli kavaletteja, melkein itku tuli, kun pelotti. Nyt päätin kertoa, miten olen itse kammoni kanssa elänyt!
Joskus se aloittaminen on hankalaa, ja niimpä joissain tapauksissa onkin parempi, että joku vähän patistaa eteenpäin. Itselläni niin kävi lopulta vuonna 2014, leirikisoissa minut laitettiinkin menemään ristikkoluokka, vaikka puomiluokasta oli sovittu(en ollut edes laukannut tällä leirillä, koska en uskaltanut). Loppujen lopuksi siinä kävi niin onnettomasti, että poni kuumui ja minä en pärjännyt, joten keskeytettiin rata. Mutta sen jälkeen ainakin uskalsin mennä puomeja! Vähän edistystä siis kuitenkin.
Seuravana vuonna 2015, menin ensimmäiselle estetunnilleni, jossa hyppäsin n. 30cm pikku pystyä ravissa. Pikkuhiljaa siitä se lähti. Tärkeintä tässä vaiheessa on ehkä löytää itselleen sopiva hevonen/poni estetunneille, ainakin minulla toimi, kun oli se luotettava vakioratsu! 2015 kesällä hyppäsin 50cm pystyn, ja olin siitä hurjan innoissani! Edistymisestä kannattaa aina iloita.
2015 vuoden lopussa hyppäsin laukasta pikkuesteitä ja vuodeksi 2016 vaihdoinkin estepainotteiseen ratsastusryhmään. Pääsin tällöin hyppäämään melkein kerran viikossa. Estetehtävät vaikeutuivat ja pikkuhiljaa estekorkeus vähän nousi. Esteet olivat varmaan pääasiassa 50-60cm, eivät kovin isoja vieläkään. Tämä pelon selättäminen onkin pitkä prosessi.
Sitten päästäänkiin tähän legendaariseen vuoteen 2017! Tunneilla hypättiin 60-70cm rataa ja sain Violan, joka on kokenut esteponi. Leirillä hypättiin Violan kanssa minun ennätys 90cm. Ja edelleen se estepelko on ja pysyy. Aina, kun on pidempi tauko hyppäämisestä, pitää se taas aloittaa ihan pienistä ristikoista. Muuten en pysty. Myös itseluottamukseni on heikkoa, se on itseasiassa vähän huonontunut Violan tulon jälkeen, koska Viola ei aina hyppääkkään. Pitää itse ratsastaa hyvin tomerana kohti estettä, jos aikoo päästä sen yli. Viola on myös aika kuuma, ja pelko siitä ettei se välttämättä pysy hanskassa rataa hypätessä jäytää kokoajan tuolla takaraivossani. Eli siis lisää hyppäämistä, että saadaan lisää onnistumisia ja niiden kautta itseluottamusta!
Tammikuussa mennään Violan kanssa Ypäjälle, jolloin toivottavasti pääsen hyppäämään kerran viikossa!
